Kevättä ilmassa

Talvi alkaa pikkuhiljaa vaihtua kevääksi myös täällä Thunder Bayssa, mikä tarkoittaa myös sitä että Suomeen paluu lähestyy päivä päivältä. Tänään taitaa olla itseasiassa tasan kuukausi lähtöön! Vaikka tänne saapuessani olin enemmän kuin valmis palaamaan Suomeen, elämä täällä Kanadassa on kuitenkin muuttunut niin mukavaksi että lähdöstä taitaa tulla vaikeampi kuin odotinkaan.

Koulu päättyy suurilta osin jo ensi viikolla, sillä se on virallinen koeviikko ja kaikki raportit pitää palauttaa ennen kokeisiin osallistumista, joten kouluhommia on tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi. Koska olen kolmannen vuoden opiskelija ja collegessa opinnot ovat aika yksinkertaisia suomalaiseen (ja kiinalaiseen) yliopistoon verrattuna, olen päässyt myös tutoroimaan paikallisia opiskelijoita opettajan pyynnöstä. Kun tähän lisätään vielä Suomen päästä päälle puskeva lopputyö, vapaa-aikaa on jäänyt oikeastaan vähän liiankin vähän.

Vastapainona koululle olen viime viikot treenannut itsepuolustusta ja viettänyt enemmän kuin tarpeeksi aikaa salilla ja lenkkipolulla. Vaikka treenaaminen viekin suuren osan vapaa-ajastani täällä Thunder Bayssa, on kiva huomata että tuloksia alkaa näkyä. Pari viikkoa sitten pääsin kokeilemaan paikallisen armeijan kuntotestiä ja läpäisinkin sen ihan kunnioitettavilla lukemilla. Jes. Hyvä minä.

 ♥

Kevään saapuminen näkyy myös eläinten aktiivisuutena. Jo pari päivää olen katsellut ikkunani ulkopuolella asuvaa kettua ja auton ikkunasta näkee melkein joka päivä ainakin yhden peuran. Olen törmännyt myös ainakin pesukarhuun, minkkiin ja majavaan. Tutustumispäivänä meitä varoitettiin myös karhuista ja susista, mutta onneksi en ole ainakaan vielä törmännyt kumpaankaan niistä.

P.S Saattaa olla että blogin nimi vaihtuu piakkoin takaisin Pekingiin. Kiinan päästä vastauksia odotellessa...

Äitiä ikävä

Tutustuessani uusiin ihmisiin kuulen aika usein erään tietyn sarjan kysymyksiä. Olen kuullut sen useaan kertaan Hongkongissa, vielä useammin Kiinassa ja varmaan eniten täällä Kanadassa. Miten uskalsit lähteä niin kauas? Etkö ikävöi Suomea? Minulla tulisi kyllä äitiä ikävä. Yleensä vastaan jotain ympäripyöreää uskaltamisesta ja kerron ikävöiväni Suomea silloin tällöin. Aihe vaihtuu ja elämä jatkuu. Kuitenkin keskustelu saa minut aina miettimään näitä kysymyksiä.

Niin. Miten uskalsin lähteä? Ikävöinkö Suomea? Onko äitiä ikävä? Viimeisimpään on pakko vastata että on. Minulla on aina ollut aika läheiset välit koko perheeni kanssa ja ehkä vaikeinta koko ulkomailla elämisen aikana on ollut olla niin kaukana heistä. Skypetettyä tulee loppujen lopuksi aika harvoin lähinnä aikaeron vuoksi eikä Facebookissa tai Whatsapissa tule kirjoitettua niin pitkiä viestejä kun ehkä oikeasti pitäisi. Sama juttu pätee läheisimpiin ystäviini. Pitäisi varmaan oikeasti kysyä teidän kuulumisianne useammin. Sori. Yritän olla enemmän yhteyksissä!

Se, miten uskalsin lähteä tähän hulluun reissuun on kyllä mysteeri myös omalle itselleni (Onhan tämä oikeasti aika hullua? Kolme maata vuodessa? Haloo.) Muistan elävästi sen päivän kun Hongkongista tuli hyväksyntä ja kävelin koulusta kotiin. En muista kotimatkasta oikeastaan yhtään mitään. Menin kotiin, luin kaikki sähköpostit läpi ja ajattelin asiaa uudemman kerran. Hongkong? Pystyisinkö siihen? Päätin että pystyn. Sitten kerroin vanhemmilleni, joiden tuki on ollut ihan korvaamatonta viimeisen vuoden aikana. Ei kukaan 21-vuotias tähän yksin pystyisi. Kiitos isi ja äiti.

Juoksulenkillä täällä

Täytyy kyllä myöntää että välillä iskee epäilys omasta jaksamisesta. Kaikki tärkeimmät tukihenkilöt ovat sekä seitsemän tunnin aikaeron että 14 tunnin lentomatkan päässä ja olen itse sen verran omapäinen että sen “Hei nyt on vähän vaikeaa”-puhelun soittaminen on viimeinen asia jonka haluan tehdä, vaikka tiedän että kellonajalla ei oikeasti ole mitään väliä jos on oikeasti paha olla. Kukaan ei pakottanut minua lähtemään tänne eikä kukaan varmaan oikeasti kieltäisi minua tulemasta kotiinkaan, mikäli koti-ikävä iskisi niin pahasti.

..tai juoksulenkillä täällä, Ihan sama.

Pahaa oloa on onneksi aika helppo lievittää. Minua auttaa pitkä juoksulenkki, kahden tunnin salirääkki tai jonkun hyvän TV-sarjan katsominen Netflixistä. Jos kaikkien kolmen jälkeen tuntuu vieläkin pahalta, kannattaa soittaa kotiin tai tekstata kaverille. Ja Suomi-ikävä? Ei tarvitse kuin katsoa kuvia loskamössön täyttämistä kaduista eikä tee enää ollenkaan mieli palata sinne.

Vaikka jaksaminen ei aina olekaan helppoa, täytyy kyllä myöntää etten ole katunut tähän lähtemistä hetkeäkään. Tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan tule tässä elämässä toista kertaa, enkä varmasti epäröisi jos minulta kysyttäisiin että haluanko esimerkiksi lähteä Afrikkaan töihin opintojen jälkeen. Haluaisin. Ja lähtisin jos vain saisin mahdollisuuden. Juoksulenkillä voi meinaan käydä sielläkin.

Se vaikein paikka

Kun laukut on pakattu ja huone suurin piirtein lähtökunnossa, alkaa Suomi-ikävä pikkuhiljaa hiipiä takaraivoon. Lähtö lentokentälle on huomenna aamulla kello 7.30 ja Suomessa olen aikaeron ansiosta jo kello kaksi paikallista aikaa. Enää pitää miettiä miten pidän itseni hereillä ainakin kymmeneen asti välttääkseni pahimman jet lagin.

Viimeiset pari päivää ovat olleet henkisesti tosi raskaita. Ensin sanoin hyvästit Singaporelaisille, joiden kanssa olen jakanut monta hyvää hetkeä, ja sitten kahdelle parhaalle ystävälleni, ranskalaiselle Camillelle ja venäläiselle Katelle. Vietin näiden ihmisten kanssa lähes joka ikisen päivän näistä kolmesta kuukaudesta, joten on sanomattakin selvää että hyvästit eivät todellakaan olleet helpoimmasta päästä.

Näitä tyttöjä tulee varmasti ikävä

Päällimmäisin tunne on tietynlainen tyhjyys ja sen jälkeen yksinäisyys, sillä itselläni oli Pekingissä vielä kaksi päivää jäljellä parhaiden kaverieni lähdettyä. Onneksi korealaiset ja englantilaiset kaverini raahasivat minut ulos heti sunnuntai-iltana, sillä muuten olisin varmaan viettänyt nämä kaksi päivää kotona seinää tuijottaen.

Syntymäpäiväjuhlat

Vaikka nämä kolme kuukautta Kiinassa kuluivatkin todella nopeasti, eikä tänne Pekingiin asettuminen ollutkaan helpoimmasta päästä, en kuitenkaan voi sanoa katuvani tänne tuloa ollenkaan.

Vaikeinta Kiinassa asumisessa on ehdottomasti kotiin paluu. Vaikeaa ei kuitenkaan ole hintatason kymmenkertaistuminen tai ihmismassojen puuttuminen, vaan se kysymys jonka tulen luultavasti kuulemaan ainakin kymmenen kertaa eri tahoilta. Millaista on elämä Kiinassa?

Kiinanmuurilla

Elämää Kiinassa on oikeastaan aika vaikea selittää. Olennainen osa arkea on niin kutsuttu Asian Pulse, jota en osaisi selittää vaikka kirjoittaisin siitä kokonaisen trilogian. Joka päivä näkee toinen toistaan oudompia asioita, joihin toisaalta tottuu päivä päivältä enemmän. En esimerkiksi enää edes vilkaisi oudoksuen, mikäli huomaisin jonkun nukkumassa McDonald'sissa tai pyjama päällä kaupungin keskustassa (feikki) merkkilaukun kanssa ruokakauppaan kiiruhtavan ayin hoitolapsineen.

Lähes koko vaihtariporukka

Osa elämääni täällä oli luonnollisesti myös kansainvälinen asuntola, jossa asuminen oli ehdottomasti ihan loistava päätös. Ensinnäkin asuntola sijaitsi koulun vieressä, eikä tunneille tarvinnut matkustaa tuntia joka aamu ja toiseksi asuntola muodosti arjen yhteisön, johon oli helppo kuulua ja josta oli helppo löytää tekemistä.

Vaikka Kiina onkin ehdottomasti listalla paikoista, joissa voisin tulevaisuudessa asua, olen kuitenkin valmis palaamaan Suomeen huomenna. Puhdas ilma, aito ruisleipä, Fazerin sininen ja oma koira ovat enemmän kuin tervetulleita takaisin elämääni ainakin kahdeksi viikoksi ennen kuin suuntaan jälleen uuteen seikkailuun kohti Kanadaa.

Pekingiä pakoon

Saastelukumäärien noustessa yli neljänsadan (maksimi on 500) alkaa jo tuntua siltä, että olisi hyvä päästä pakoon Pekingistä. Lomasesongin ollessa kiireisimmillään Pekingistä on valitettavasti aika vaikea lähteä yhtään mihinkään, sillä jokaikinen juna on varattu täyteen jo viikkoja tai jopa kuukausia sitten ja hotelleissa on seuraavan kerran tilaa vasta loman loputtua. Koska vaihtoehdot olivat vähissä, päätimme paeta Pekingiä päiväretkellä Tianjiniin.

Tianjin sijaitsee vajaan tunnin matkan päässä Pekingistä ja sinne pääsee helpoiten supernopealla ja modernilla luotijunalla, joka on puhtautensa ansiosta kuin eri maailmasta yleisesti niin likaisen Kiinan kanssa. Kaupunki itsessään on ihan uskomattoman kaunis. Rupsahtaneiden pilvenpiirtäjien sijaan ympärillemme kohosi vanhoja eurooppalaistyylisiä rakennuksia ja keskellä kaupunkia virtaava joki puhdisti ilmaa niin hyvin, että näimme jopa sinisen taivaan.

Hyvin alkanut reissu uhkasi kuitenkin kääntyä huonoksi, sillä kiinalaiset kaverimme olivat tehneet omat suunnitelmansa. Pian olimmekin taksissa kohti merenrantaa, joka kuulosti vielä Tianjinin juna-asemalla ollessamme hyvältä idealta, mutta perillä odottikin jotain ihan muuta kuin kauniit rantabulevardit ja valkoinen hiekkaranta.

Suunnitelmissa oli ilmeisesti vuokrata vene ja ajella sillä ympäriinsä, mutta kiinalaiseen tapaan kaverimme eivät tietenkään olleet ottaneet selvää kyseisen huvituksen hinnasta, saati sitten kestosta. Kuullessamme että veneen vuokra olisi noin 1600 yuania (noin 150e) ja että veneajelu kestäisi yli 4 tuntia, päätimme palata takaisin Tianjiniin.

Venekatastrofin jälkeen totesimme, että kaikilla on sekä nälkä että jano, joten päätimme suunnata kohti Tianjinin italialaista katua. Kadulle saapuessamme olin kerrankin positiivisesti yllättynyt (uskokaa tai älkää, tämä on hyvin harvinaista Kiinassa). Koko katu oli täynnä pieniä italialaisia ja ranskalaisia ravintoloita sekä pieniä kojuja jossa myytiin kaikkea venetsialaismaskeista hattuihin ja kaikkialla soi italialainen ooppera (lisänä tosin korviaraastavia kiinalaisia laulajia valikoiduissa pikkuravinteleissa)

Ravintolaa etsiessämme törmäsimme niin sanottuihin kiinalais-italialaisiin ruokiin kuten lohi-vodka-pastaan ja ranskalaisilla perunoilla täytettyyn pizzaan (ihan normaalia euroopassa, eikö niin?) mutta listalta löytyi onneksi myös ihan normaalia ruokaa joka oli kaikenlisäksi hyvää. Kaikki olivat ruoan jälkeen paremmalla tuulella joten lähdettiin italialaiselta kadulta kohti muuta Tianjinia muunmuassa kadulle, jossa myytiin Stinky Tofua ja mielestäni erittäin ällöttäviä kokonaisia mustekaloja tikun päässä.

Juna takaisinpäin lähti vasta yhdeksän jälkeen illalla, joten päätimme nauttia lasilliset viiniä espanjalaisessa Tapas- baarissa (jossa ruoka oli tosin kiinalaista…) ennen kuin suuntasimme juna-asemalle. Pimeällä Tianjin oli vieläkin upeampi. Taivaalla lensi useita kymmeniä toivomuslyhtyjä ja korkeat rakennukset oli valaistu henkeäsalpaavasti.

Saimme kaksi lyhtyä yhden hinnalla, joten päätimme päättää Tianjinin reissun kiinalaiseen tapaan sytyttämällä toivomuslyhdyn. Kaikkihan tietävät, että toivomuksia ei saa sanoa ääneen joten pidetään se salaisuutena ainakin toistaiseksi, sillä kuka tietää, ehkä kiinalaiset toivomuslyhdyt toimivatkin ihan oikeasti;)

Kirjoitteli,

Henna

Home sweet home

Hongkongin kokoisen suurkaupungin jälkeen oli vähintäänkin outoa saapua 200,000 ihmisen asuttamalle Tampereelle, joka kuitenkin on aina ollut mun kotikaupunkini. Ennen mielestäni suhteellisen vilkkaan kaupungin kadut tuntuvat tyhjiltä sivukujilta, Suomen kesälle ominainen valoisuus tuntuu jotenkin epätodelliselta ja 10 kerroksiset talot matalilta. Toisaalta täällä Suomessa on aika kaunista karun metropolin jälkeen. Ja todella rauhallista.

Koskenranta

Niin rauhallista

Vaikka ikävöinkin Hongkongia jo lentokoneeseen astuessani, Suomeen on kuitenkin mukava palata. Pääsin heti ensimmäisenä viikonloppuna itselleni niin rakkaaseen Simolaan - meidän kesämökille, tai oikeastaan loma-asunnolle, koska ollaan siellä vuoden ympäri. Maaseudun rauhassa jet lagistakin oli helppo päästä eroon ja pääsimpä vielä sienimetsällekin tänä kesänä.

Maaseudun kauneutta

Tänne oli ikävä

Metsässä

Ihaninta Suomeenpaluussa oli kuitenkin se, että näin jälleen mun pikkuprinssiäni eli meidän Parsonrussellin terrieriä Pekkaa ja ystäviäni sekä tietenkin perhettäni. Käväisin myös katsastamassa Tampereen yöelämän, mutta taisin suunnata sinne liian pian Hongkongin jälkeen, koska meininki oli aika matalalla Lan Kwai Fongiin verrattuna.

Kulta

Sylivauva

Karoliina ♥

Vaikka Suomeen onkin kiva palata, on myös kiva tietää että täällä ei tarvitse olla kovin kauaa. Lukukausi Pekingissä alkaa meinaan 8. Syyskuuta, tosin saatan suunnata sinne hieman myöhässä, sillä viisumin saannissa kestää viikko ja pystyn hakemaan sitä vasta syyskuun alettua.

Jos Hongkongiin lähtö tuntui nopealta, Pekingiin lähtö vasta tulikin puun takaa. Koulujen välillä tapahtuneen informaatiokatkon takia koko vaihdon ympärillä vallinnut epävarmuus alkoi vihdoin hälvetä tänä aamuna saadessani viestin että kaikki alkaa pikkuhiljaa järjestyä.

Kiinaan lähtö ei muuten oo läheskään yhtä helppoa kuin Hongkongiin lähtö. Oleskeluluvan saadakseni olen nimittäin käynyt mittauttamassa sydänkäyräni, röntgenkuvaamassa rintakehäni ja totesihan se lääkäri myös että mulla ei oo myöskään ruttoa tai lepraa - tai mitä näitä Euroopassa ja etenkin Suomessa todella yleisiä tauteja siinä kaavakkeessa nyt kyseltiinkään.

Seuraavat viikot tulevat varmasti olemaan elämäni kiireisimpiä mutta ainakin tiedän minne olen menossa. Niin, ja voisin ehkä oikeasti vihdoin opetella kirjoittamaan nimeni kiinankielellä.

P.S Oli jo aikakin päivittää blogin headeri;)