Äitiä ikävä

Tutustuessani uusiin ihmisiin kuulen aika usein erään tietyn sarjan kysymyksiä. Olen kuullut sen useaan kertaan Hongkongissa, vielä useammin Kiinassa ja varmaan eniten täällä Kanadassa. Miten uskalsit lähteä niin kauas? Etkö ikävöi Suomea? Minulla tulisi kyllä äitiä ikävä. Yleensä vastaan jotain ympäripyöreää uskaltamisesta ja kerron ikävöiväni Suomea silloin tällöin. Aihe vaihtuu ja elämä jatkuu. Kuitenkin keskustelu saa minut aina miettimään näitä kysymyksiä.

Niin. Miten uskalsin lähteä? Ikävöinkö Suomea? Onko äitiä ikävä? Viimeisimpään on pakko vastata että on. Minulla on aina ollut aika läheiset välit koko perheeni kanssa ja ehkä vaikeinta koko ulkomailla elämisen aikana on ollut olla niin kaukana heistä. Skypetettyä tulee loppujen lopuksi aika harvoin lähinnä aikaeron vuoksi eikä Facebookissa tai Whatsapissa tule kirjoitettua niin pitkiä viestejä kun ehkä oikeasti pitäisi. Sama juttu pätee läheisimpiin ystäviini. Pitäisi varmaan oikeasti kysyä teidän kuulumisianne useammin. Sori. Yritän olla enemmän yhteyksissä!

Se, miten uskalsin lähteä tähän hulluun reissuun on kyllä mysteeri myös omalle itselleni (Onhan tämä oikeasti aika hullua? Kolme maata vuodessa? Haloo.) Muistan elävästi sen päivän kun Hongkongista tuli hyväksyntä ja kävelin koulusta kotiin. En muista kotimatkasta oikeastaan yhtään mitään. Menin kotiin, luin kaikki sähköpostit läpi ja ajattelin asiaa uudemman kerran. Hongkong? Pystyisinkö siihen? Päätin että pystyn. Sitten kerroin vanhemmilleni, joiden tuki on ollut ihan korvaamatonta viimeisen vuoden aikana. Ei kukaan 21-vuotias tähän yksin pystyisi. Kiitos isi ja äiti.

Juoksulenkillä täällä

Täytyy kyllä myöntää että välillä iskee epäilys omasta jaksamisesta. Kaikki tärkeimmät tukihenkilöt ovat sekä seitsemän tunnin aikaeron että 14 tunnin lentomatkan päässä ja olen itse sen verran omapäinen että sen “Hei nyt on vähän vaikeaa”-puhelun soittaminen on viimeinen asia jonka haluan tehdä, vaikka tiedän että kellonajalla ei oikeasti ole mitään väliä jos on oikeasti paha olla. Kukaan ei pakottanut minua lähtemään tänne eikä kukaan varmaan oikeasti kieltäisi minua tulemasta kotiinkaan, mikäli koti-ikävä iskisi niin pahasti.

..tai juoksulenkillä täällä, Ihan sama.

Pahaa oloa on onneksi aika helppo lievittää. Minua auttaa pitkä juoksulenkki, kahden tunnin salirääkki tai jonkun hyvän TV-sarjan katsominen Netflixistä. Jos kaikkien kolmen jälkeen tuntuu vieläkin pahalta, kannattaa soittaa kotiin tai tekstata kaverille. Ja Suomi-ikävä? Ei tarvitse kuin katsoa kuvia loskamössön täyttämistä kaduista eikä tee enää ollenkaan mieli palata sinne.

Vaikka jaksaminen ei aina olekaan helppoa, täytyy kyllä myöntää etten ole katunut tähän lähtemistä hetkeäkään. Tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan tule tässä elämässä toista kertaa, enkä varmasti epäröisi jos minulta kysyttäisiin että haluanko esimerkiksi lähteä Afrikkaan töihin opintojen jälkeen. Haluaisin. Ja lähtisin jos vain saisin mahdollisuuden. Juoksulenkillä voi meinaan käydä sielläkin.