Vielä hengissä

Aluksi haluan pahoitella jälleen pitkäksi venynyttä päivitysväliä. Jotenkin elämä täällä Haagissa on niin kiireistä, että rauhallinen koti-ilta alkaa olla harvinaisuus. Vaikka Netflix ja kotisohva kuulostavatkin todella houkuttelevilta, olen enemmän kuin tyytyväinen saadessani viettää aikaa sinänsä ihan viihtyisän kämppäni ulkopuolella.

Yksi monista expat-illoista

Marraskuun alku tarkoittaa minulle myös suhteellisen tiukkaan kuntosali-, juoksu- ja ruokarytmiin palaamista, sillä lokakuu meni enemmän tai vähemmän löysäillen. Uusi kuntosalini sijaitsee onneksi työpaikkani naapurissa ja kaverini sattuu käymään samalla salilla, joten motivaatiota siis ainakin riittää:) Syksyinen Haag on muuten ihanteellinen paikka juoksuharrastuksen jatkamiseen. Hyvässä kunnossa olevat, enimmäkseen valaistut juoksupolut alkavat aivan kotini vierestä ja kaikkialla on niin nättiä, että täytyy välillä pysähtyä nappaamaan kuva!

Pari viikkoa sitten kävin Expat-ryhmän kanssa piknikillä Haagin japanilaisessa puutarhassa (tai sen ulkopuolella, puutarhassa ei saa syödä!). Japanilainen puutarha sijaitsee Clingendaelin puistossa ja se on auki vain 6 viikkoa vuodessa. Siihen nähden, etten edes tajunnut koko paikan olemassaoloa vaikka asunkin sen vieressä, olin suhteellisen onnekas ehtiessäni käydä siellä. Puutarha on meinaan nyt suljettu ja aukeaa seuraavan kerran luultavasti huhtikuussa...

Kerrankin kuva musta jossakin!

Lokakuun alussa rohkaistuin postaamaan Suomalaiset Hollannissa- Facebook ryhmään puhuttuani kollegan kanssa siitä, kuinka harvoin täällä Haagissa oikeastaan törmää suomalaisiin. Selvisi, että kyllä meitä suomalaisia on tänne Haagiin eksynyt vähän useampikin. Sovimme siis tapaamisen Grote Marktille ja pääsin pitkästä aikaa puhumaan suomea muualla kuin toimistossa:) Pitänee sopia toinenkin tapaaminen.

Fun times

Suomalaisten tapaamisen lisäksi syys- ja lokakuuhuni on mahtunut ainakin Oktoberfest, muutamakin ruokafestivaali, pyöräretkiä Scheveningenissä, Expat-iltoja, valokuvaajan mallina olemista, pitkiä lauantaibrunsseja hyvässä seurassa, karnevaali Leidenissa ja lukematon määrä aivan mahtavia iltoja edelleen hyvässä seurassa.

Kansainvälistä porukkaa (ok puolet ausseja)

Halloween-viikonloppuna päädyin viimeinkin Rotterdamiin, johon meidän on pitänyt suunnata kaveriporukalla jo pitkään. Siellä järjestettiin Halloweenin kunniaksi Zombiewalk, joka oli kyllä erittäin mielenkiintoinen ja Halloweeniin sopiva kokemus. Tänäkään Halloweenina en jaksanut monen vuoden cosplay-harrastuksestani huolimatta panostaa Halloween-asuun suurista suunnitelmista huolimatta, joten menin zombiena muiden mukana.

Boo zombies

Voisin aina alkaa meikkaan näin

Vaikka elämä täällä Haagissa onkin ihanan kiireistä ja palkitsevaa, täytyy kyllä myöntää että koti-ikävä iskee aina välillä. Onneksi kaksoissiskoni saapuu tänne jo tämän kuun lopulla Missä X-pussin (paras ois) kanssa juhlistamaan syntymäpäiväämme. En oikeastaan malta odottaa, että pääsen esittelemään Haagia siskolleni, sillä viime vierailun jälkeen olen oppinut niin paljon uutta tästä paikasta.

 P.S No, I'm not going to make this blog bilingual/English. Use google translate if you really need to know what this is about or give me a call. Love you guys too♥

Aamuruuhkassa polkupyörien keskellä

Punaisen myrskyvaroituksen estäessä kaikki suunnitelmat ulos lähtemisestä, päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata bloggaamisen pariin. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, tänne muutosta on jo melkein kuukausi. Kuukauteen on mahtunut todella paljon käytännön asioiden hoitoa ja Haagiin kotiutumista, sekä tietenkin viikko perheeni ja parhaan ystäväni kanssa.

Haag yläilmoista

Perheeni mukana saapui myös polkupyöräni. On aika hauska huomata, että se kapistus joka Suomessa pölyyntyi suurimman osan ajasta varastossa onkin yhtäkkiä maailman kätevin kulkupeli. Pyörätiet Hollannissa ovat luonnollisesti huippuluokkaa. Pyörille on omat liikennevalot, kaistat, ja olen ainakin kerran törmännyt myös pyörien liikenneympyrään. Vaikka julkinen liikenne täällä Haagissa on sekin aivan loistava, täytyy kyllä sanoa että ilman pyörää täällä eläminen olisi aika paljon haastavampaa. En kyllä koskaan ajatellut joutuvani vielä joku päivä jonottamaan aamuruuhkassa pyörätiellä, mutta ilmeisesti sekin on ihan normaalia täällä:)

Kijkduinissa koiran kanssa

Vaikka tiedän kokemuksesta, että ulkomaille muuttaminen on aina tavallaan aika raskas projekti, tänne Hollantiin muuttaminen on ollut jotenkin ihmeellisen helppoa. Esimerkiksi se, että sain tänne autollisen muuttolaatikoita, helpotti pakkaamista todella paljon ja EU:n sisällä kaikki toimi muutenkin jotenkin saumattomasti. Toki vielä ei kannata huokaista helpotuksesta, sillä kuukaudenkin jälkeen joku voi yllättää…

Kotiutumista on ehkä helpottanut myös se, että Haag on kaupunkina erittäin miellyttävä ja kaikkialla puhutaan englantia. Täältä löytyy vilkkaan keskustan lisäksi myös todella upea ranta-alue Scheveningen sekä vähän kauempana sijaitseva Kijkduin (ja varmaan sata muuta paikkaa, joissa en ole vielä käynyt..), mikäli Scheveningenin Espanjan aurinkorantoja muistuttava vilinä alkaa kyllästyttää. Lempipaikakseni on kyllä ehdottomasti muodostunut aivan keskustan ytimessä sijaitseva Grote Markt, jossa on todella mukava istua iltaa kylmän juotavan kanssa ilta-auringossa.

Scheveningenissä

Kävin viime viikonloppuna myös Amsterdamissa - Hollannin suurimmassa turistirysässä. Aurinkoinen lauantai oli houkutellut varmaan jokaisen turistin ulos, joten päällimmäiseksi ajatukseksi jäi lähinnä se ihmispaljous, joka oli verrattavissa Pekingin metroon. Taidan silti käydä siellä uudemman kerran, sillä junalla pääsee Amsterdamiin noin 40 minuutissa Centralin asemalta, joka on kotini vieressä.

Vaikka arki alkaakin jo muodostua rutiiniksi täällä Hollannissa - pyöräteiden aamuruuhkia myöten, on täällä silti vielä vaikka mitä nähtävää ja melkein joka päivä huomaa jotain uutta (tai oppii ainakin uuden sanan hollantia). Tämä päivä taitaa kyllä mennä Netflixissä kahvia juoden..

Päivän tunnelmat

Tot ziens!

Äitiä ikävä

Tutustuessani uusiin ihmisiin kuulen aika usein erään tietyn sarjan kysymyksiä. Olen kuullut sen useaan kertaan Hongkongissa, vielä useammin Kiinassa ja varmaan eniten täällä Kanadassa. Miten uskalsit lähteä niin kauas? Etkö ikävöi Suomea? Minulla tulisi kyllä äitiä ikävä. Yleensä vastaan jotain ympäripyöreää uskaltamisesta ja kerron ikävöiväni Suomea silloin tällöin. Aihe vaihtuu ja elämä jatkuu. Kuitenkin keskustelu saa minut aina miettimään näitä kysymyksiä.

Niin. Miten uskalsin lähteä? Ikävöinkö Suomea? Onko äitiä ikävä? Viimeisimpään on pakko vastata että on. Minulla on aina ollut aika läheiset välit koko perheeni kanssa ja ehkä vaikeinta koko ulkomailla elämisen aikana on ollut olla niin kaukana heistä. Skypetettyä tulee loppujen lopuksi aika harvoin lähinnä aikaeron vuoksi eikä Facebookissa tai Whatsapissa tule kirjoitettua niin pitkiä viestejä kun ehkä oikeasti pitäisi. Sama juttu pätee läheisimpiin ystäviini. Pitäisi varmaan oikeasti kysyä teidän kuulumisianne useammin. Sori. Yritän olla enemmän yhteyksissä!

Se, miten uskalsin lähteä tähän hulluun reissuun on kyllä mysteeri myös omalle itselleni (Onhan tämä oikeasti aika hullua? Kolme maata vuodessa? Haloo.) Muistan elävästi sen päivän kun Hongkongista tuli hyväksyntä ja kävelin koulusta kotiin. En muista kotimatkasta oikeastaan yhtään mitään. Menin kotiin, luin kaikki sähköpostit läpi ja ajattelin asiaa uudemman kerran. Hongkong? Pystyisinkö siihen? Päätin että pystyn. Sitten kerroin vanhemmilleni, joiden tuki on ollut ihan korvaamatonta viimeisen vuoden aikana. Ei kukaan 21-vuotias tähän yksin pystyisi. Kiitos isi ja äiti.

Juoksulenkillä täällä

Täytyy kyllä myöntää että välillä iskee epäilys omasta jaksamisesta. Kaikki tärkeimmät tukihenkilöt ovat sekä seitsemän tunnin aikaeron että 14 tunnin lentomatkan päässä ja olen itse sen verran omapäinen että sen “Hei nyt on vähän vaikeaa”-puhelun soittaminen on viimeinen asia jonka haluan tehdä, vaikka tiedän että kellonajalla ei oikeasti ole mitään väliä jos on oikeasti paha olla. Kukaan ei pakottanut minua lähtemään tänne eikä kukaan varmaan oikeasti kieltäisi minua tulemasta kotiinkaan, mikäli koti-ikävä iskisi niin pahasti.

..tai juoksulenkillä täällä, Ihan sama.

Pahaa oloa on onneksi aika helppo lievittää. Minua auttaa pitkä juoksulenkki, kahden tunnin salirääkki tai jonkun hyvän TV-sarjan katsominen Netflixistä. Jos kaikkien kolmen jälkeen tuntuu vieläkin pahalta, kannattaa soittaa kotiin tai tekstata kaverille. Ja Suomi-ikävä? Ei tarvitse kuin katsoa kuvia loskamössön täyttämistä kaduista eikä tee enää ollenkaan mieli palata sinne.

Vaikka jaksaminen ei aina olekaan helppoa, täytyy kyllä myöntää etten ole katunut tähän lähtemistä hetkeäkään. Tällaista mahdollisuutta ei kuitenkaan tule tässä elämässä toista kertaa, enkä varmasti epäröisi jos minulta kysyttäisiin että haluanko esimerkiksi lähteä Afrikkaan töihin opintojen jälkeen. Haluaisin. Ja lähtisin jos vain saisin mahdollisuuden. Juoksulenkillä voi meinaan käydä sielläkin.

Se vaikein paikka

Kun laukut on pakattu ja huone suurin piirtein lähtökunnossa, alkaa Suomi-ikävä pikkuhiljaa hiipiä takaraivoon. Lähtö lentokentälle on huomenna aamulla kello 7.30 ja Suomessa olen aikaeron ansiosta jo kello kaksi paikallista aikaa. Enää pitää miettiä miten pidän itseni hereillä ainakin kymmeneen asti välttääkseni pahimman jet lagin.

Viimeiset pari päivää ovat olleet henkisesti tosi raskaita. Ensin sanoin hyvästit Singaporelaisille, joiden kanssa olen jakanut monta hyvää hetkeä, ja sitten kahdelle parhaalle ystävälleni, ranskalaiselle Camillelle ja venäläiselle Katelle. Vietin näiden ihmisten kanssa lähes joka ikisen päivän näistä kolmesta kuukaudesta, joten on sanomattakin selvää että hyvästit eivät todellakaan olleet helpoimmasta päästä.

Näitä tyttöjä tulee varmasti ikävä

Päällimmäisin tunne on tietynlainen tyhjyys ja sen jälkeen yksinäisyys, sillä itselläni oli Pekingissä vielä kaksi päivää jäljellä parhaiden kaverieni lähdettyä. Onneksi korealaiset ja englantilaiset kaverini raahasivat minut ulos heti sunnuntai-iltana, sillä muuten olisin varmaan viettänyt nämä kaksi päivää kotona seinää tuijottaen.

Syntymäpäiväjuhlat

Vaikka nämä kolme kuukautta Kiinassa kuluivatkin todella nopeasti, eikä tänne Pekingiin asettuminen ollutkaan helpoimmasta päästä, en kuitenkaan voi sanoa katuvani tänne tuloa ollenkaan.

Vaikeinta Kiinassa asumisessa on ehdottomasti kotiin paluu. Vaikeaa ei kuitenkaan ole hintatason kymmenkertaistuminen tai ihmismassojen puuttuminen, vaan se kysymys jonka tulen luultavasti kuulemaan ainakin kymmenen kertaa eri tahoilta. Millaista on elämä Kiinassa?

Kiinanmuurilla

Elämää Kiinassa on oikeastaan aika vaikea selittää. Olennainen osa arkea on niin kutsuttu Asian Pulse, jota en osaisi selittää vaikka kirjoittaisin siitä kokonaisen trilogian. Joka päivä näkee toinen toistaan oudompia asioita, joihin toisaalta tottuu päivä päivältä enemmän. En esimerkiksi enää edes vilkaisi oudoksuen, mikäli huomaisin jonkun nukkumassa McDonald'sissa tai pyjama päällä kaupungin keskustassa (feikki) merkkilaukun kanssa ruokakauppaan kiiruhtavan ayin hoitolapsineen.

Lähes koko vaihtariporukka

Osa elämääni täällä oli luonnollisesti myös kansainvälinen asuntola, jossa asuminen oli ehdottomasti ihan loistava päätös. Ensinnäkin asuntola sijaitsi koulun vieressä, eikä tunneille tarvinnut matkustaa tuntia joka aamu ja toiseksi asuntola muodosti arjen yhteisön, johon oli helppo kuulua ja josta oli helppo löytää tekemistä.

Vaikka Kiina onkin ehdottomasti listalla paikoista, joissa voisin tulevaisuudessa asua, olen kuitenkin valmis palaamaan Suomeen huomenna. Puhdas ilma, aito ruisleipä, Fazerin sininen ja oma koira ovat enemmän kuin tervetulleita takaisin elämääni ainakin kahdeksi viikoksi ennen kuin suuntaan jälleen uuteen seikkailuun kohti Kanadaa.

Home sweet home

Hongkongin kokoisen suurkaupungin jälkeen oli vähintäänkin outoa saapua 200,000 ihmisen asuttamalle Tampereelle, joka kuitenkin on aina ollut mun kotikaupunkini. Ennen mielestäni suhteellisen vilkkaan kaupungin kadut tuntuvat tyhjiltä sivukujilta, Suomen kesälle ominainen valoisuus tuntuu jotenkin epätodelliselta ja 10 kerroksiset talot matalilta. Toisaalta täällä Suomessa on aika kaunista karun metropolin jälkeen. Ja todella rauhallista.

Koskenranta

Niin rauhallista

Vaikka ikävöinkin Hongkongia jo lentokoneeseen astuessani, Suomeen on kuitenkin mukava palata. Pääsin heti ensimmäisenä viikonloppuna itselleni niin rakkaaseen Simolaan - meidän kesämökille, tai oikeastaan loma-asunnolle, koska ollaan siellä vuoden ympäri. Maaseudun rauhassa jet lagistakin oli helppo päästä eroon ja pääsimpä vielä sienimetsällekin tänä kesänä.

Maaseudun kauneutta

Tänne oli ikävä

Metsässä

Ihaninta Suomeenpaluussa oli kuitenkin se, että näin jälleen mun pikkuprinssiäni eli meidän Parsonrussellin terrieriä Pekkaa ja ystäviäni sekä tietenkin perhettäni. Käväisin myös katsastamassa Tampereen yöelämän, mutta taisin suunnata sinne liian pian Hongkongin jälkeen, koska meininki oli aika matalalla Lan Kwai Fongiin verrattuna.

Kulta

Sylivauva

Karoliina ♥

Vaikka Suomeen onkin kiva palata, on myös kiva tietää että täällä ei tarvitse olla kovin kauaa. Lukukausi Pekingissä alkaa meinaan 8. Syyskuuta, tosin saatan suunnata sinne hieman myöhässä, sillä viisumin saannissa kestää viikko ja pystyn hakemaan sitä vasta syyskuun alettua.

Jos Hongkongiin lähtö tuntui nopealta, Pekingiin lähtö vasta tulikin puun takaa. Koulujen välillä tapahtuneen informaatiokatkon takia koko vaihdon ympärillä vallinnut epävarmuus alkoi vihdoin hälvetä tänä aamuna saadessani viestin että kaikki alkaa pikkuhiljaa järjestyä.

Kiinaan lähtö ei muuten oo läheskään yhtä helppoa kuin Hongkongiin lähtö. Oleskeluluvan saadakseni olen nimittäin käynyt mittauttamassa sydänkäyräni, röntgenkuvaamassa rintakehäni ja totesihan se lääkäri myös että mulla ei oo myöskään ruttoa tai lepraa - tai mitä näitä Euroopassa ja etenkin Suomessa todella yleisiä tauteja siinä kaavakkeessa nyt kyseltiinkään.

Seuraavat viikot tulevat varmasti olemaan elämäni kiireisimpiä mutta ainakin tiedän minne olen menossa. Niin, ja voisin ehkä oikeasti vihdoin opetella kirjoittamaan nimeni kiinankielellä.

P.S Oli jo aikakin päivittää blogin headeri;)